|
 |
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
8.1.2007
Pelätäänkö muutosta niin paljon, että kritiikki jää piiloon uurnilla?
Suomessa on pitkään ollut puolueiden asemat eri vaalien jälkeen aika lailla samat kuin ennenkin vaaleja. Neljän isoimman asemat ovat olleet aika lailla samat pitkään, jollei sitten pidä jännittävyyden huipentumana sitä, kumpi on hitusen suositumpi keskusta vai demarit.
Tämä näkyy myös siinä, miten kolme isointa toisiinsa suhtautuu näin vaalien alla. Tunnelmat on sellaiset, että demarit ja keskusta eivät halua suututtaa toisiaan ja kokoomus kumartaa kummallekin ja saa oltua taidokkaasti pyllistämättä kenellekään, jos vaikka tärppäisi hallitukseen pääsy.
Asetelma on niin konsensusta, ettei termiä juuri enää käytetä kun ei ilmiötäkään tunnisteta sen tultua pysyväksi käytännöksi.
Mutta miksi sitten näin on? Suomessa on mielestäni yleistä pelätä muutosta, vaikka tyytymättömyyttä on. Kuvaavaa on sekin, että Mister Pääministerikisassa johdossa on kansalaisten mielestä hajuton ja mauton sekä vielä Chiracin mielestä seksikäskin Matti Vanhanen. Kaveri on niin tuttu verrattuna kokoomuksen omaan Tinttiin ja Demareiden Paavo II:seen. En keksi muita syitä suosioon. Jämäkkää omaa linjaansa vetävänä johtajana ei varmaan Vanhanen itsekään itseään pidä. Eihän tämä vielä istuva hallitus ole tehnyt mitään mainittavaa, jollei täysin kokoomuslaista huippuluokan veronalennuslinjaa sitten kansalaiset suunnattomasti arvosta? Tuskin siis kysymys on myöskään innosta tukea Vanhasen hallituksen saavutuksia toivoen saman linjan jatkuvan? Vai onko, kansalainen onnellinen kun mikään ei muutu ja samoista asioista voi turvallisesti narista ensi vaalien jälkeenkin eikä tarvitse tottua mihinkään muutokseen, ei edes kasvojen vaihtuvuuteen iltauutisissa?
Minulle kelpaisi aina kunnon debatti, uurnilla annettu palaute istuville vallanpitäjille ja kansalaisten äänioikeudellaan aikaansaama muutos.