|
 |
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
15.12.2006
Kaupunginteatterin imperfekti ja futuuri
Sain tänään vasta käsiini kirjan ”Teatteria Turussa – 1940-luvulta 1970-luvulle”, joka julkaistiin Turun kaupungiteatterin 60-vuotisjuhlissa. En voi vielä ihan kirjaa tenttiä, mutta nopeasti luin sen valikoidusti läpi. Kirja oli monella tapaa mielenkiintoinen minulle. Pidän teatterista, historiasta ja tästä omasta kotikaupungistani ja tuo kirja hahmottaa näitä kaikkia. Hassua oli myös se, että umpiturkulainen kun olen niin kirjassahan kerrottiin näytelmistä jotka ovat tallentuneet minunkin kovalevylleni, vaikka en vielä ihan museokamaa ole. Muistan myös monet kirjassa mainitut nyt jo edesmenneet teatterintekijät.
Tosi nuoresta olen kyllä käynyt teatterissa. Kerran sain kulttuurishokin kaupunginteatterissa. Olin aika skidi ja pari minuuttia näytelmän alettua, mietin että nyt tässä on jotain outoa. Se outo juttu oli suomen kieli, joka siis on äidinkieleni. Äitini kun oli ja on Åbo Svenska Teatterin väkeä, niin olin katsonut teatteria useimmiten ruotsiksi.
Kirjassa käytiin läpi kaupunginteatterin huippuvuosia Långbackan-Holmbergin johdossa. Näistä vuosista lukiessa tuli mieleen montakin syytä sille mahdottoman hienon teatterityön voittokululle, mitä 1970-luvun alussa Turussa oli.Osa syistä oli tarjolla ja osa tuli mieleen muuten. Tämän päivän näkövinkkelistä tuo huippukausi vuosikymmeniä sitten on myös aikamoinen rasite. Kun meillä Turussa ja muualla Suomessa yrität tänään ja tässä viritellä keskustelua Turun kaupunginteatterista, niin vähänkin vanhemmat ihmiset vain jahkaavat , että ”kyllä Holmbergin aikana” ja ”oli se seitsemän veljestä sentään aikamoinen näytelmä”. Niinpä oli juu. Mutta tänään on tänään. Ja mikään ei tunnu miltään sitten enää vai? En tarkoita etteikö ollut silloin ihmeiden aika, mutta tuntuu että sen yli ei henkisesti päästä ja mikään ei ole kuitenkaan sen veroista tavallaan ihmisten puheissa. Väitän, että jos tätä kultakautta ei olisi ollut niin tähänkin päivään oltaisiin keskimäärin paljon tyytyväisempiä.
Tämä mainitsemani kirja käy läpi siis koko Turun teatterin historian tietyiltä vuosilta. Minut pysäytti se, että Ralf Långbacka oli 27-vuotias aloittaessaan ÅST:n johtajana ja ammattiteattereissa oli takana vain muutama ohjaus ennen sitä. Vau, ennakkoluulotonta nykyiseen henkeen verrattuna. Mielestäni välillä taiteen ja kulttuurinkin parissa lähes lapsitähtinä pidetään kaikkia alle 50-vuotiaita. Långbackan kausihan oli aivan upea, oli aika haastavaakin ohjelmistoa, mutta samanaikaisesti penkkirivit olivat täydempiä kuin juurikaan koskaan aiemmin ja vielä suomenkielisistäkin katsojista.
Nyt kun kaupunginteatteriin haetaan uutta johtajaa olen minäkin tykönäni voivotellut sitä, että hakijat ovat kokemattomia teatterinjohtajina lähes kaikki. Olisihan se ollut kiva, jos kaikki eturivin teatterinjohtajat ja ohjaajat eri puolilta Suomea olisivat hakeneet tänne meidän teatteriin. Näin ei syystä tai toisesta käynyt. Epäilen että mielialat ovat siihen suuntaan, että hakua jatketaan. Ja ihan hyvä niin, siitä ei ole koskaan haittaa. Kirjan luettuani tulin siihen tulokseen, että jonkun sortin sukupolven vaihdos olisi tarpeen kaupunginteatterissakin taas (sukupolvenvaihdoksestahan kultakaudessa nimenomaan mielestäni oli kysymys) – ja minulle sopisi kyllä sukupuolenkin vaihdos. Ajatukseen siitä, että pitää olla kokemusta teatterin johtamisesta liittyy mielestäni se, että arvotetaan hallinnon osaamista aika korkealle. Sanoisin että ehkä liian korkealle. Tajua siitä miten tuotetaan näytelmä ja miten kunnallinen hallinto toimii teatterinjohtaja voi hankkia myöhemmin lisää. Teatterin talouden ja hallinnon osaamista talossa jo on ja sitä voidaan entisestään vahvistaa sekä koulutuksella että henkilöstöllä. Jos teatterissa ei ole riittävästi näkemystä teatterimme eteenpäinviemisestä uuden johtajan omasta takaa, ei sitä sinne saada mistään lisääkään.